Jotenkin on vielä vaikeaa uskoa, että olen tehnyt sen mitä tein, että olen pettänyt, että huolimatta vihkilupauksestani rakastaa ja olla uskollinen kunnes kuolema meidät erottaa, minä olen tehnyt huorin, nyt.  Olen syntinen, likainen, väsynyt.. väsynyt valvomaan öitäni miettien missä mieheni on, onko hän kunnossa, onko hän liikaa humalassa, lyökö hän kun tulee kotiin, väsynyt kuulemaan olevani laiska lehmä, joka tuhoaa hänen elämänsä, josta ei ole mitään hyötyä.. väsynyt pelkäämään ja ottamaan vastaan lyöntejä, tietäen että en niitä ansaitsisi missään nimessä.. niin väsynyt kuuntelemaan seuraavan aamun anteeksipyyntöjä, pitelemään häntä sylissäni ja antamaan anteeksi, sanomaan "kaikki hyvin, rakas", olemaan onnellinen siitä päivästä, kankkuspäivästä, kun hänellä on aikaa taas pitää minua sylissään, katsella leffoja...

Se mitä minä tein oli rangaistavaa, väärin ja epäinhimillistä. Ketään muuta kuin itseäni en siitä voi syyttää, tehty mikä tehty. Pahinta on se, että se tuntui hyvältä, voi luoja miten hyvältä tuntui kun joku piti sylissään, silitti hiuksia, puhui ja kuunteli, kosketti...  Että me rakastelimme saunassa, suihkussa, sängyssä... että hän saattoi vain katsoa minuun silmät täynnä ihailua, silittää minua kaikkialta, koskettaa höyhenenkevyesti niin, että tuntui kuin lähtisin lentoon. Silti ainut, mitä ajattelin oli mieheni.. rakas, rakas mussu, oma kulta, ajattelin miksei hän voinut olla siinä vierelläni koskettamassa, silittämässä, puhumassa, kuuntelemassa, jakelemassa suudelmia kasvoilleni, kaikkialle? Miten minusta tuli niin merkityksetön hänelle? Mitä on tapahtunut, kun ventovieras pystyy antamaan kaiken sen hellyyden, mitä oma aviomies ei näköjään pysty?  Miten kauan minä pystyn mihinkään?